Jokunen vuosi sitten, kun maanpuolustuksesta kiinnostunut joukko istui iltaa, nousi väistämättä esiin kysymys, olisiko T-72-panssarivaunut sittenkin pitänyt jättää romuttamatta. Nyt tunnekuohut aiheen ympärillä lienevät laantuneet.
Mutta kysymys on edelleen kiinnostava, olihan kyseessä melkoinen vaunumäärä eli 162. Se olisi riittänyt kahden sodan ajan panssariprikaatin tarpeisiin.
Sotien jälkeen Suomi käytti tuolloin hankittuja saksalaisia panssareita kuten Sturmgeschütz III -rynnäkkötykkejä aina 1960-luvulle asti. Englannista ostettiin vanhentuneita mutta toimivia Comet ja Charioteer -vaunuja. Moderniin aikaan päästiin, kun Neuvostoliitosta hankittiin 50-luvun lopussa T-54- ja T-55-kalustoa.
Niiden tilalle alettiin 70-luvulla kaivata suorituskykyisempiä taisteluvaunuja. Hankinta kohdistui niin ikään itäkalustoa edustavaan T-72-tyyppiin vuonna 1983.
Alun perin Neuvostoliitosta ostettiin 54 T-72 M1 -taisteluvaunua ja kuusi T-72 M1K -komentovaunua. Mukana tuli merkittävä määrä koulutus- ja huoltovälineistöä. Kurssitus itänaapurissa käynnistyi 1984 ja ensimmäiset vaunut saapuivat rautateitse Suomeen saman vuoden joulukuussa. Varusmiehet pääsivät T-72-kaluston käyttäjiksi syksyllä 1985.
Myöhemmin 90-luvun alussa Itä-Saksan jäämistöstä hankittiin 97 Tšekeissä ja Puolassa valmistettua T-72-vaunua. Niillä oli ajettu vain 130–1 800 kilometriä. Rahaa tarvittiin vain parikymmentä prosenttia alun perin Neuvostoliitosta hankittujen vaunujen hinnasta.
T-72 Ural otettiin Neuvostoliitossa käyttöön 1970-luvun alkupuolella. Se oli kehitetty korkeampaa teknologiaa edustavan T-64-vaunun rinnalle lähinnä vientiä varten. Tyyppi kuitenkin päätyi massatuotantoon ja myös kotimaansa joukoille. Niitä on valmistettu yli 20 000 kappaletta.
T-72 eroaa länsivaunuista vain kolme hengen miehistöllään: johtaja, ampuja sekä ajaja. Lataajan sijasta 125 mm sileäputkisen 2A46-tykin syöttämisestä huolehtii latausautomatiikka. Se nostaa tornin alla olevasta 22 laukauksen karusellimaisesta makasiinista ensin ammuksen ja sitten kartussilatauksen. Ammunnan jälkeen metallinen hylsykanta singotaan ulos tornin takaosan luukusta. Eräänlainen mekaaninen tietokone muistaa erilaisten ammusten sijainnin karusellissa ja osaa syöttää ampujan valitseman tyypin.
Vaunu on läntisiin kumppaneihinsa verrattuna sekä pienempi että kevyempi. Tähän luonnollisesti vaikuttaa miehistön lukumäärä mutta toki myös se, että Neuvostoliitossa ei käyttäjien mukavuuteen juuri panostettu.
Jokainen paikka vaunussa on ahdas ja ergonomiasta ei juuri ole tietoa. Ajajan vaatimuksiksi on joskus puoliksi huumorilla mainittu vasenkätisyys ja 160 cm pituus. Hyvänä puolena tilaratkaisuista voi mainita sen, että maastossa vauhdikkaasti edetessä ei taistelutilassa juuri mahdu heilumaan ja kolhimaan itseään.
Vaunun pieni koko tarkoittaa luonnollisesti myös pienempää maalia viholliselle. Samaten paino mahdollistaa sellaisten siltojen ylityksen, joille esimerkiksi Leopardeilla ei ole asiaa. Toisaalta matala torni rajoittaa tykin suuntaamista alakorotuskulmille.
T-72 etenee ketterästi V-12-moottorinsa voimalla. Suunta valitaan perinteisesti sauvaohjauksella. Kahden vaihdelaatikon ratkaisu vaatii käyttäjältään tarkkuutta. Suuressa nopeudessa syötön antamisen ja vaihtamisen on osuttava kohdalleen, muutoin voi seurauksena olla näyttävä piruetti.
Toiminnassa taistelupanssarit ajavat usein tuliasemaan ja perääntyvät siitä suojaan laukauksen jälkeen. T-72 kykenee peruuttamaan vain kävelyvauhtia. Ratkaisuksi pyrittiin usein hakemaan paikkaa, josta voitiin peruuttaa alarinteeseen ja antaa vaunun rullata sitten kytkin alhaalla. Näin toimittaessa ei kuitenkaan voitu vaikuttaa etenemissuuntaan mutta suojaan päästiin nopeammin.
Tankkien kehitys oli pitkään kisaa panssarin ja pääaseen kaliperin välillä. Molempia kasvatettiin vuoron perään. T-72 edustaa aikaa, jolloin teräksen ohella suojaa alettiin hakea myös erilaisista kerrospanssareista. Hieman versiosta riippuen T-72-vaunujen etuviistopanssarista löytyykin teräslevyjen välistä myös lasikuitukomposiittikerroksia (esimerkiksi 76 mm panssariterästä, 105 mm lasikuitua ja 50 mm terästä). Myöhemmissä versioissa on käytetty lasikuidun sijasta useita 15 mm ilmaväleillä erotettuja panssarilevyjä (ns. spaced armor).
Tornin etuosan panssariteräksen sisällä on kvartsihiekkaan perustuvaa keraamista rakennetta. Näillä on haettu suojaa niin ontelokranaateilta kuin alikaliiperisilta nuoliammuksiltakin.
Myöhemmin eri maissa on T-72-vaunuja suojattu vaihtelevilla määrillä osumasta räjähtäviä reaktiivipanssarilevyjä. Niiden tarkoituksena on vähentää varsinaiseen suojaan osuvaa energiaa.
Suomen hankkimassa T-72-kalustossa oli perustason suoja. Irakin sodan kokemusten perusteella se ei juurikaan tarjonnut vastusta amerikkalaisten M-1 Abrams -vaunujen köyhdytetystä uraanista valmistetuilta nuoliammuksilta. Toisaalta suuret menetykset johtuivat enemmän voimien väärästä taktisesta käytöstä ja miehistöjen koulutustasosta kuin itse vaunun ominaisuuksista.
T-72:n yksi selkeä ongelma on A-tarvikkeiden sijoitus tornin alle sekä muualle taistelutilaan. Näin yksikin osuma riitti räjäyttämään ammustäytön ja aiheuttamaan täystuhon.
Pimeätoimintaan T-72:n Suomi-versio kykeni aktiivisten infrapunavalonheittimien avulla. Miehistö pystyy ajamaan ja ampumaan niiden valaisussa. Ongelmana on se, että valaisu paljastaa auttamatta vaunun sijainnin.
Etäisyyden mittaus tehtiin meille hankituissa versioissa jo laserilla. Monimutkainen tähtäinjärjestelmä vaatii kuitenkin hyvän koulutuksen, jotta sen avulla saadaan tuloksia. Irakissa nimenomaan tässä oli ongelmia. Jenkkivaunut pystyivät avaamaan kauempaa tulen ennen kuin vastustaja pystyi reagoimaan.
Neuvostoliitossa oli normaalia, että asejärjestelmistä tehtiin versiot niin omaan käyttöön kuin vientiin. Ja jälkimmäisessä ominaisuuksista oli luonnollisesti tingitty. M-version sanottiinkin tarkoittavan Monkey modelia.
Tämä näkyi myös suomalaisissa vaunuissa muun muassa ampumatarvikkeissa. Tarjolla oli niin ontelo-, sirpale- kuin nuoliammuskin. Erityisesti viimeksi mainittu 3BM18 APFSDS -ammus (Armour-Piercing Fin-Stabilized Discarding Sabot) ei edustanut parasta tarjolla olevaa teknologiaa.
Suomen metsäisissä olosuhteissa ja aavikkomaastoihin verrattuna pienillä peltoaukeilla T-72 oli varteenotettava vastustaja. Ampumaetäisyydet ovat sellaisia, että hyvin koulutettu miehistö pystyy osumaan maaliin ja ammuksen tehokin todennäköisesti riitti. Eli ainakin käyttäjiensä mukaan kyseessä oli niin sanotusti soiva peli.
T-72-kaluston päivittäminen nykyajan taistelukentän vaatimuksiin soveltuvaksi katsottiin kuitenkin kannattamattomaksi ja Saksasta ostettiin 124 käytettyä Leopard 2 A4 -vaunua vuonna 2002. Itäraudan kohtaloksi tuli polttoleikkaus kierrätykseen vuonna 2006. Varaosat onnistuttiin myymään ulkomaille.
Mutta oliko kaluston romutus Leopardien hankinnan yhteydessä virheratkaisu? T-72:n tekniikkaa olisi toki voitu päivittää hankkimalla moderni perustason pimeänäkövarustus sekä erityisesti parempi nuoliammus. Maailmalta olisi ehkä voitu ostaa jokin tarjolla olevista aktiivipanssaroinneista tai päivityspaketeista. Aihetta tutkittiin 90-luvun alussa tarkasti mutta kustannukset osoittautuivat liian suuriksi.
Vaikka T-72-vaunuja olisi vain varastoitu ilman päivityksiä, kahden vaunutyypin ylläpito olisi kuitenkin ajan myötä tullut kalliiksi. Tekniikka pitää siitä, kun sitä käytetään. Tämä nähtiin, kun vuosia seissyttä Itä-Saksan perinnöstä otettua kalustoa otettiin käyttöön. Erityisesti sähköpuoli oli kärsinyt seisonnasta.
Ehkä vaunuja olisi voitu kaivaa kiinteisiin asemiin esimerkiksi lentokenttien puolustukseen maahanlaskuja vastaan? Mutta nyt keskustelu T-72:n jatkosta tosiaan lienee vaimentunut – ainakin silloin kun Hollannista hankittiin Leopard 2 A6 -vaunuja.
T-72 M1 -taistelupanssarivaunu
Pituus 9,53 m (putki edessä)
Pituus 6,67 m
Leveys 3,46 m
Korkeus 2,2 m
Paino 41,5 t
Huppunopeus 60 km/h
Moottori 38 880 kuution V-46-6 780 hv
Vaihteisto 7 eteen, 1 taakse
Panssarointi etusektorissa 240–500 mm
Pääase 125 mm sileäputkinen vakautettu tykki
Miehistö 3
Lue seuraavaksi
-
Kalusto
