Sotamarsalkka Bernard Law Montgomeryä (1887–1976) voisi verrata kenraali Hjalmar Siilasvuohon sikäli, että kumpikin nousi maineeseen yhden merkittävän taistelupaikan kautta. Siilasvuolle se oli Suomussalmi ja Montgomerylle El Alamein Pohjois-Afrikassa.
Ranskassa alkukesällä 1940 prikaatikenraali Montgomeryn johtama 3. Divisioona vetäytyi saksalaisten joukkojen edestä kohti Englannin kanaalia hyvässä järjestyksessä taistelukelpoisena ja raskaan kalustonsa pääosin säilyttäen toisin kuin useat muut yhtymät.
Kotisaarella armeijakunnan komentaja Montgomeryn tehtäväksi tuli torjua saksalaisten suunnitteilla ollut maihinnousu. Kun sitä ei kuulunut, Montgomerylle avautui sattuman kautta tilaisuus kunnostautua Pohjois-Afrikassa syksyllä 1942. Saksalaiset ampuivat alas brittien 8. Armeijan komentajaksi nimitetyn kenraali William Gottin koneen, ja pääministeri Winston Churchill löysi tilalle kenraaliluutnantti Montgomeryn. Tämä ei ollut pääministerin tarkoituksellinen valinta, mutta kenraali sattui olemaan sopivasti käytettävissä.
Ensimmäinen maailmansota kouli Sandhurstin kuninkaallisesta sotilasakatemiasta valmistuneen luutnantti Montgomeryn ajattelua lähtemättömästi. Hän kauhistui tavasta, jolla hyökkäykset silloin toteutettiin: mentiin suurina massoina yli aukean päin tulittavaa vihollista.
Johtaessaan miehiään tällaisessa hyökkäyksessä hän kompastui miekkansa tuppeen. Selvittyään kompuroinnista hän huomasi miestensä makaavan hengettöminä tantereessa. Tästä syntyi periaate, jota Montgomery pyrki toteuttamaan korkeana komentajanakin: miehiä ei saa tuhlata.
Toisen kerran luutnantin henki oli katkolla, kun saksalainen tarkka-ampuja onnistui lävistämään hänen oikean keuhkonsa. Tästä Montgomerylle jäi pysyvä keuhkovamma.
Saavuttuaan Pohjois-Afrikkaan elokuussa 1942 Montgomery otti ensin tavoitteekseen palauttaa sotilaiden uskon menestymisen mahdollisuuksiin. Siinä häntä auttoi vastikään USA:sta saatu kalusto- ja materiaalitäydennys. Saksalaisilla puolestaan oli pahoja huolto- ja kalusto-ongelmia.
Ensimmäisessä El Alameinin taistelussa Montgomeryn edeltäjä oli onnistunut pysäyttämään saksalaisten ja italialaisten hyökkäyksen. Akselin joukot olivat enää reilun sadan kilometrin päässä Suezin kanavasta, jonka takana olisi avautunut pääsy Saksan tavoittelemille Lähi-idän öljykentille.
Ennen toista, ratkaisevaa El Alameinin taistelua loka-marraskuun vaiheessa 1942, Montgomery loi uskoa joukkoihinsa voittamalla Alam el Halfan taistelun. Paikka oli Välimeren rannikon tuntumassa sijainneesta El Alameinista kaakkoon sisämaahan päin. Hän myös puhui suoraan joukoille, mikä ei ollut tyypillistä korkeille brittikomentajille, olihan Iso-Britannia tiukasti luokkayhteiskunta.
Ratkaisevan El Alameinin taistelun Montgomery aikoi voittaa toimimalla päinvastoin kuin edeltäjänsä, jotka olivat yrittäneet työntää akselivaltojen joukot mereen hyökkäämällä sisämaasta päin. Montgomery päätti hyökätä rannikon suunnassa idästä länteen hyödyntäen Välimeren ja Ruweisatin selänteen välistä muutaman kymmenen kilometrin aukkoa.
Akselin joukoille vetäytyminen rannikolta sisämaahan olisi ollut yhtä huono vaihtoehto kuin vetäytyminen rantaa kohti. Etelässä odotti raskaalle kalustolle kulkukelvoton ja hyvin laaja Qattaran syvänkö.
Montgomeryn onnistuminen teki hänestä kansallissankarin ja käänsi sodan kulun Pohjois-Afrikassa. Pääministeri Churchill oli tyytyväinen sattumakomentajaansa ja myöhemmin hieman liioitellen hehkutti, että ennen El Alameinia briteillä ei ollut voittoja ja El Alameinin jälkeen ei ollut tappioita. Tästä puolestaan alkoi akselivaltojen tappioiden tie Pohjois-Afrikassa, joka päättyi antautumiseen Tunisiassa toukokuussa 1943.
Pohjois-Afrikan tyhjentäminen akselivaltojen joukoista oli edellytys sille, että liittoutuneet saattoivat nousta maihin Etelä-Eurooppaan. Montgomery joukkoineen oli amerikkalaisten mukana, kun Euroopan linnoituksen valtaaminen alkoi maihinnousulla Sisiliaan ja edelleen Italian mantereelle.
Sitten kävi kuten menestyjille yleensä. Hartioille kasattiin lisää vastuuta. Montgomery irrotettiin rintamakomentajan tehtävistä loppuvuonna 1943 ja kiinnitettiin seuraavan vuoden alusta Normandian maihinnousun suunnitteluun. Montgomeryn rooli ei jäänyt vain suunnitteluun, vaan hänen komentoonsa uskottiin maihinnousun kaikki maavoimat. Koko operaatiota johti amerikkalainen kenraali Dwight D. Eisenhower. Hänen kanssaan Montgomeryllä oli ollut kahnausta jo Afrikan voittoja seuranneiden Italian operaatioiden aikana.
Ja taas kävi kuten yleensä. Menestys saa ylimieliseksi ja varomattomaksi. Montgomery lankesi tähän syntiin Normandian maihinnousun jälkeen. Hän johti syyskuussa 1944 Market Gardeniksi nimettyä operaatiota, jonka tarkoituksena oli pudottaa 20 000 laskuvarjosotilasta Hollantiin motittamaan kohti kotimaataan vetäytyviä saksalaisia sekä varmistamaan tärkeiden siltojen pysyminen liittoutuneiden käytössä. Montgomery joutui myöntämään aliarvioineensa saksalaisten suorituskyvyn, mutta syylliseksi hän nimesi vanhan ”vihollisensa” eli amerikkalaiset.
Marsalkaksi ylennetyn Montgomeryn tehtävänä oli sodan lopussa estää länteen vyöryviä neuvostojoukkoja pääsemästä Elbelle ja Tanskaan. Hän patosi puna-armeijan Lyypekin tasalle Itämeren pohjukkaan Hampurista koilliseen. Liittoutuneiden välit alkoivat jo rakoilla, kun visioitiin sodanjälkeistä maailmanjärjestystä.
Toukokuun alussa 1945 ryhmä korkea-arvoisia saksalaisia upseereja ilmestyi yllättäen Montgomeryn komentopaikalle ilmoittaen kolmen armeijan antautuvan. Saksalaisilla oli kiire antautua länsiliittoutuneille, etteivät joutuisi jo raakuutensa todistaneen puna-armeijan kynsiin.
Bernard Montgomery syntyi Lontoossa papin perheeseen vähän ennen kuin isä sai piispan viran Tasmaniasta. Isäänsä Montgomery arvosti, mutta tämä jäi hänelle etäiseksi. Äidin kerrotaan olleen lapsiaan kohtaan väkivaltainen etenkin isän poissa ollessa. Bernardilla oli kahdeksan sisarusta.
Vuonna 1927 ollessaan 40-vuotias Montgomery vei vihille leski Elisabet Carverin, jolla oli kaksi lasta. Yhteiseksi lapseksi syntyi David vuonna1928. Montgomery menetti rakkaan vaimonsa traagisesti sairaudelle vain kymmenen avioliittovuoden jälkeen.
Montgomeryn isä oli kuollut jo 1932 ja kun välit äitiin ja sisaruksiin muodostuivat etäisiksi, Montgomery keskittyi uraansa sotilaana. Poikaansa hän piti sodan aikana yhteyttä harvakseltaan kirjeitse ja oli kieltänyt tältä yhteydenpidon muuhun sukuun.
Montgomery ei käyttäytynyt korkealle brittiupseerille tyypillisellä tavalla eikä viihtynyt kenraalitason harrastusten parissa. Häntä on luonnehdittu ärsyttäväksi, jopa raivostuttavaksi persoonaksi, jolla oli korostuneen suuri itseluottamus. Hän kykeni voittamaan sotilaidensa luottamuksen mutta alaisena oli ilmeisen hankala tapaus.
Villapaidasta ja mustasta baretista tunnettu Monty-hahmo syntyi nähtävästi osana adjutanttien visioimaa imagokampanjaa, minkä seurauksena Montgomerystä tuli tunnetuin toisen maailmansodan brittikenraali. Baretissaan hän käytti ohjesäännön vastaisesti kahta merkkiä. Kenraalin kokardin ohella siinä oli maailman vanhimman panssarijoukon, Kuninkaallisen panssarirykmentin, merkki. Montgomery oli nimitettynä rykmentin kunniaeverstiksi vuosina 1939–1948.
Sodan jälkeen Montgomery palveli brittiläisten miehitysjoukkojen komentajana Saksassa sekä myöhemmin muissa merkittävissä läntisten sotavoimien komentajatehtävissä. Muiden kunnianosoitusten lisäksi Montgomerylle suotiin El Alameinin varakreivin arvo.
Lähteitä:
Eddy Bauer: Toinen maailmansota, osa 2 (1974)
Hanne-Luise Danielsen (toim.): Sodan päähenkilöt 1936–45 (2017)
Chris Mann (toim.): Toisen maailmansodan suuret taistelut (2012)
Andrew Roberts (toim.): Great Commanders of the Modern World (2011)
