Yliluutnantin sotilasarvo otettiin Suomen puolustusvoimissa käyttöön vasta sotien jälkeen, joulukuussa 1952. Nimitys oli sama kaikissa puolustushaaroissa. Samalla kertaa otettiin käyttöön ylivääpelin (Merivoimissa ylipursimiehen) ja kenttärovastin arvot. 2000-luvun alussa Suomessa oltiin puolestaan niin lähellä luopua yliluutnantin arvosta, että mediassa ehdittiin vuonna 2007 uutisoida ”erikoisupseerien ja yliluutnantin arvojen poistuvan”.
Uusi sotilasarvo luutnantin ja kapteenin väliin rikkoi upseerien perinteisen kolmijakoisen arvoluokituksen. Kenraalien osalta nelijakoon siirryttiin vuonna 1995 prikaatikenraalin arvon myötä.
Jatkosodan saksalaisyhteistyön aikana sekaannusta olivat aiheuttaneet Wehrmachtin alimmat upseeriarvot Leutnant, Oberleutnant ja Hauptmann. Saksalaiset saattoivat pitää suomalaista luutnanttia heikäläistä vänrikkiä vastaavana. Sota-aikaisissa lähteissä on suomalaista luutnanttia joskus esitelty saksalaisille arvolla Oberleutnant, joka vastasi paremmin kyseisen sotaherran arvoa saksalaisessa hierarkiassa.
Niin suurena ongelmana asiaa ei pidetty, että sitä olisi lähdetty varta vasten korjaamaan. Joidenkin nettilähteiden kuten Wikipedian mukaan itse marsalkka C.G.E. Mannerheim olisi vieroksunut saksalaiselta kuulostavaa yliluutnantin arvoa. Wikipediastakin kuitenkin puuttuu viittaus lähteeseen, joka vahvistaisi asian.
Yliluutnantin arvolle tuli todellista tarvetta vasta sotien jälkeen. Silloin sotaväessä oli huomattavan runsas määrä luutnantteja. Ylennyskelpoisille ei riittänyt kapteenin vakansseja, koska Suomen sotavoimien vahvuus ja kokoonpano olivat rauhansopimuksessa määritelty tiukoin rajauksin. Asiaa yritettiin korjata esittämällä kapteenin virkojen lisäämistä, mutta uusien virkojen perustaminen ja niin sanottujen kakkosupseerien virkauran vähäinenkin kehittäminen oli vaikeaa.
Moni reserviupseeri oli osoittanut rintamalla kykynsä sekä taitonsa, ja nämä miehet haluttiin mielellään pitää palveluksessa supistuksista huolimatta. Tilannetta helpotti se, että paljon upseereita erosi palveluksesta. Aukkopaikat kannatti täyttää mahdollisimman motivoituneella väellä. Heti sotien jälkeen yliluutnantin arvo olisi toiminut hyvänä ”välivarastona” kapteenin vakanssin vapautumista odotellessa, mutta arvoa jouduttiin odottelemaan seuraavalle vuosikymmenelle asti.
Oma vaikutuksensa asiaan oli silläkin, että liittoutuneiden valvontakomission (käytännössä Neuvostoliiton) tulkittiin kieltäneen upseeriylennykset. Jatkosodan loppuvaiheen upseerikokelaatkin uskallettiin ylentää vänrikeiksi tai aliluutnanteiksi vasta vuonna 1948 valvontakomission poistuttua.
Tavaran määrä kauluslaatoissa ei aina ole synkronissa sotilaan hoitaman viran tai tehtävän kanssa. Yliluutnantin virkaa on hoidettu luutnantin ruusukkeet kauluksessa. Homma on toiminut myös toisin päin. Ansioitunut kapteeni on voitu ylentää majuriksi ja silti hän on hoitanut edelleen kapteenin virkaa kapteenin palkalla.
Puolustusvoimien henkilöstöpäällikkönä vuosina 2006–2009 palvellut kenraaliluutnantti evp. Hannu Herranen muistelee oman uransa alkua.
– Valmistuimme kadettikoulusta, ja tasavallan presidentti ylensi meidät luutnanteiksi maaliskuun lopulla 1975. Nimityksen yliluutnantin virkaan saimme jo 1.1.1976, mutta meitä ei voitu ylentää vielä yliluutnantin arvoon, koska edellisestä ylennyksestä oli liian vähän aikaa, Herranen sanoo.
Yliluutnanteista luopumista suunniteltiin osaksi palkkakustannusten kannalta. Suunnitelman toteutumismahdollisuuksiin vaikuttivat myös sotilasalan ammattijärjestöjen kannanotot. Perusteena oli myös pyrkimys selkeyttää virka- ja henkilöstörakennetta. Lisääntynyt kansainvälinen yhteistyö asetti osaltaan painetta parantaa Suomen arvojärjestelmän rinnasteisuutta ulkomaisiin käytäntöihin.
Edellä mainitut perusteet koskivat lähinnä virassa palvelevia upseereja, mutta yliluutnantista luopumisella olisi ollut suuri vaikutus myös reservin riveissä.
– Reserviupseerien osalta pohdittiin useita vaihtoehtoja. Pitäisikö yliluutnantit ylentää kapteeneiksi kertarysäyksellä vai ehkä muutaman vuoden aikaporrastuksella? Jos mitään ei tehtäisi, niin aika hoitaisi yliluutnantit vähitellen ylentämisiän huonommalle puolelle, Herranen kertoo.
Joka vaihtoehdolla oli omat ongelmansa. Kertarysäysvaihtoehdossa kapteenin arvo olisi saattanut kokea inflaation. Lisäksi nuorten yliluutnanttien pikaylennys olisi ehkä aiheuttanut katkeruutta jo pitkään ylennystä odotelleissa yliluutnanteissa. Jos taas olisi annettu ajan hoitaa ongelma, niin välivaihe olisi kestänyt aivan liian pitkään. Aivan pienestä asiasta ei ollut kyse, sillä yliluutnantteja oli reservissä useita tuhansia.
Laajaa ammattisotilaiden ja reserviläisten piiriä koskenut asia herätti väistämättä yleisen mielenkiinnon.
– Puolustusvoimat pyrki tiedottamaan asiasta julkisuuteen hallitusti, mutta silti sanomamme joko ymmärrettiin tai haluttiin ymmärtää väärin.
Sosiaalista mediaa ei vielä ollut, mutta se ei estänyt uudistuksen ruotimista julkisuudessa mitä kummallisimmista näkökulmista. Uudistus nähtiin jopa Suomen Nato-yhteensopivuuden kohottamisena. Myös reserviupseeriston piiristä nousi varsin ponteva vastarinta.
– Uudistuksen vastustajat osasivat nähtävästi vedellä oikeista naruista, koska silloinen puolustusministerimme Jyri Häkämies ilmoitti lopulta, että suunnitelmat yliluutnantin arvon poistamisesta on syytä unohtaa toistaiseksi.
Lähteenä myös Marko Palokankaan teos Itsenäisen Suomen sotilasarvot ja -arvomerkit (2000)
Lue seuraavaksi
-
Historia
