• Historia
  • Kalusto

Kotimainen raketinheitin jäi kokeiluksi

Ensimmäinen sotien jälkeinen raketinheitinten hankinta tehtiin 1970-luvulla.

Seppo Simola

Ainoa kotimaisen raketinheittimen 280 Rkh 43:n prototyyppi on nähtävillä Museo Militariassa Hämeenlinnassa.

Suomalaiset saivat tutustua raketinheittimiin tositilanteessa kesäkuussa 1944, mutta silloin kylläkin niiden maalina. Asialla olivat venäläiset kuorma-autoihin asennetut Katjusha-raketinheittimet ja käynnissä Neuvostoliiton strateginen hyökkäys Suomen irrottamiseksi toisesta maailmansodasta. Ensimmäinen havainto raketeista Suomen rintamalla oli saatu jo lokakuussa 1941.

Neuvostojoukot käyttivät Katjushoja rintamalla ensi kertaa heinäkuussa 1941 Saksaa vastaan. Raketit ammuttiin kiskoilla varustetuista telineistä, joita asennettiin kuorma-autoon lavan paikalle. Ampumalaitteet voitiin asentaa myös panssarivaunuun tai telatraktoriin. Kantama oli noin kahdeksan kilometriä. Lataaminen oli hidasta, mutta vaikutus – myös psykologinen – oli maalissa suuri. Aseen tarkkuudesta kertonee hyvin suomalainen lempinimi hehtaaripyssy, ja äänimaailmaa kuvaa termi Stalinin urut.

Saksalaisilla aseveljillä suomalaiset näkivät Nebelwerferiksi kutsutun kuusiputkisen ajoneuvolla hinattavan raketinheittimen, joka oli otettu käyttöön vuonna 1941. Suomi sai ostetuksi viisitoista Nebelwerferiä kevättalvella 1944. Rintamalle ne eivät ehtineet, mutta niillä tehtiin koe- ja harjoitusammuntoja vielä sotien jälkeen. Suomessa kalustosta käytettiin nimitystä 150 Rkh 41. Myös järeämpiä heittimiä kysyttiin, mutta niitä ei saksalaisilta liiennyt.

Jatkosodan lopulla hankittu saksalainen 150 Rkh 41 ei ehtinyt rintamakäyttöön, mutta sillä suoritettiin koeammuntoja sotien jälkeen.
Sotamuseo

Saksalaiset myöntyivät suomalaisten tiedusteluihin hitaasti, ja niinpä Suomessa alettiin syksyllä 1943 jo suunnitella omaa heitintä kaasusuojelukomentajan alaisuudessa. Tuloksena oli neliputkinen 280-millinen heitin 280 Rkh 43, jonka kantama oli vain reilut kaksi kilometriä. Raketit painoivat 60–86 kg tyypistä riippuen.

Heittimellä tehtiin koeammuntoja Niinisalossa vuoden 1944 mittaan, ja sitä verrattiin saksalaiseen vastineeseen. Heittimen toiminnan ohella testattiin ajopanosruutia sekä rakettien ominaisuuksia. Raketteihin oli otettu mallia Karjalan kannakselta räjähtämättömänä löydetystä venäläisestä raketista.

Nykykatsannossa lyhyeltä kuulostavaan kantamaan oltiin tyytyväisiä, vaikka saksalaisella ja venäläisellä kalustolla yllettiin jopa kahdeksaan kilometriin. Hajontakin prototyypillä pysyi sallituissa rajoissa. Suoritusarvot kantamaa lukuun ottamatta vastasivat ulkomaista tasoa, mutta projekti jäi silti kokeiluksi. Syynä saattoi olla sodan loppuminen ja se, että aseistus oli muutenkin supistettava aselepoehtojen mukaiseen vahvuuteen. Prototyyppi on nähtävissä Museo Militariassa Hämeenlinnassa.

Ensimmäinen sodanjälkeinen raketinheitinhankinta oli 122 RakH 76.
Sotamuseo

Seuraavaa raketinheitinkauppaa saatiinkin odottaa kymmeniä vuosia. 1970-luvun puolimaissa Suomeen luotiin uusi suorituskyky hankkimalla venäläisiä BM-21 Grad-raketinheittimiä, jotka oli otettu valmistusmaassa käyttöön vuonna 1963. Kyseessä oli käytännössä sodan aikaisen Katjushan modernisoitu versio, mutta raketit ammuttiin nyt putkista eikä kiskoilta.

Suomeen hankitussa versiossa kolmeakseliseen Ural 375D-maastokuorma-autoon oli asennettu 40-putkinen 122-millinen heitinkokonaisuus. Suomessa laite sai nimen 122 RakH 76. Tällä kalustolla yllettiin parhaimmillaan 20 kilometriin. Raketeissa oli neljä jousikuormitteista siivekettä, jotka antoivat raketille vakauttavan ja tarkkuutta parantavan kiertoliikkeen.

Seuraavat raketinheittimet ostettiin DDR:n konkurssipesästä 1990-luvun alussa. Silloin Suomeen ostettiin runsaasti muutakin raskasta kalustoa kuten panssarivaunuja ja kenttätykkejä.

Saksasta hankittiin tshekkiläisvalmisteisia, neliakseliseen Tatra T-813-maastokuorma-autoon asennettuja raketinheitinjärjestelmiä. Kyseessä oli käytössä olleen raketinheittimen päivitetty versio. Koska Tatra on rungoltaan pidempi kuin Ural, kyytiin mahtuu myös toinen tuliannos raketteja. Ensimmäinen on putkissa valmiina. Tämän hankinnan myötä voitiin jo puhua mahdollisuudesta operatiiviseen tulenkäyttöön sekä ylijohdon tykistöreservin muodostamiseen.

DDR:n jäämistöstä hankittu 122 RAKH 89M on edelleen koulutuskäytössä.
Sotamuseo

Alkuperämaassa laite tunnettiin nimellä RM-70. Suomessa se sai nimekseen 122 RakH 89 ja ampumalaitteen sähköjärjestelmän modernisoinnin jälkeen 122 RakH 89M. Myös sähköllä toiminut suuntausjärjestelmä muutettiin hydrauliseksi.

Heittimessä on 40 putkea, jotka voidaan laukaista joko ohjaamosta tai laukaisulaitteelta. Kun haluttu määrä raketteja on valittu, ne lähtevät puolen sekunnin välein. Uusi sarja voidaan ampua 1–2 minuutin päästä. Kantama yltää nykyisillä ampumatarvikkeilla jopa 40 kilometriin. Maalialue koko kasetilliselle on noin kolme hehtaaria, ja kohteina ovat suojaamattomat aluemaalit.

Merkittävä suorituskykyharppaus toteutettiin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella, kun Suomeen ostettiin amerikkalaisvalmisteisia käytettyjä tela-alustaisia raskaita raketinheittimiä Hollannista. Tanskasta hankittiin myöhemmin 12 vaunua lisää. Kaluston lyhenteeksi tuli RS RAKH 06, nykyisessä muodossaan 298 RSRAKH 06.

Uusin raketinheitinkalustomme on tyyppiä 298 RSRAKH 06, ja siihen on tilattu yhä kauemmas kantavia ampumatarvikkeita.
Sotamuseo

Maailmalla ase tunnetaan nimellä MLRS M270 (Multiple Launch Rocket System). Se käyttää samoja raketteja kuin Ukrainan sodassa tutuksi tullut kuorma-autoalustainen HIMARS (High Mobility Artillery Rocket System) sillä erotuksella, että kuorma-autoversiossa on yksi kuuden raketin kasetti ja tela-alustaisessa on 12 raketin kaksoiskasetti. Kasetit voidaan korvata tykistöohjuskasetilla. Suomessa on valmius myös sirotemiinoitteiden ampumiseen.

Lue myös: Millä perusteilla Suomi on kenttätykistön suurvalta?

Kaluston käyttömahdollisuuksia laajennettiin hankkimalla GMLRS Unitary ja GMLRS AW-raketteja, jotka kantavat nykyisellään 80 kilometriin. Ensin mainittu on tarkoitettu pistemäisten maalien tuhoamiseen. Jälkimmäistä käytetään aluemaaleihin, ja se saa aikaan laajaa tuhoa kohteen yläpuolella räjähtäessään. Suomeen on tilattu myös 150 kilometriin yltäviä raketteja, joiden toimitukset eivät vielä ole alkaneet.

Raskaat raketinheittimet edustavat tyypillisesti operatiivista tulenkäyttöä. Sillä pyritään estämään vihollista toteuttamasta suunnittelemiaan sotatoimia.

– Operatiivinen tulenkäyttö on operaation ja joukkojen välillistä tukemista vaikuttamalla niihin vihollisen maaleihin, jotka eivät ole välittömässä taistelukosketuksessa. Operatiivinen tulenkäyttö voi sisältää vaikkapa vastavalmisteluja ja maahanlaskujen torjunnan tukemista, kertoo hankepäällikkö, majuri Terjo Mielonen Maavoimien esikunnasta.

Tela-alustaisen raskaan heittimen ohella on koulutuskäytössä edelleen Saksan kaupoilla hankittu maastokuorma-autoon asennettu 122 RAKH 89M-kalusto.

– Kummankin kalustotyypin etuna on liikkuvuus, joten suojaa vihollisen vastatykistötoiminnalta voidaan hakea hajauttamisen ja maastouttamisen lisäksi myös liikkeestä, jatkaa majuri Mielonen.

GMLRS-ampumatarvikkeet ovat hintavia, joten maalien tulee olla hyvin tiedusteltuja. Pistemaaliin ammuttaessa kohteen tulee olla tärkeä.

– Tyypillisiä aluekohteita voisivat olla esimerkiksi vihollisen komentopaikat, huoltokeskukset tai reservin ryhmitykset, toteaa majuri Mielonen.

Lähteitä:

Pasi Kesseli: Tykistö taistelee tulellaan (2017)

Ian Hogg (suom. Petri Kortesuo): Tykistö- ja ohjusaseet (2011)

Jouko Huhtala (toim.): Tykkimies 1994

Unto Partanen: Tykistömuseon 78 tykkiä (1988)

Jyri Paulaharju: Raketinheittimet Suomessa, artikkeli Suomen Sotilaassa 3/2003

Lue myös

  • Historia

Millä perusteilla Suomi on kenttätykistön suurvalta?

Putkien määrä ei ratkaise – tarvitaan kykyä, taitoa ja tahtoa.