Suomea on nimitetty kenttätykistön suurvallaksi, ja tykistöämme on kuvattu läntisen Euroopan ylivoimaisesti suurimmaksi yli 1 500 aseen määrällä. Tykistöön lasketaan kenttätykkien ohella raketinheittimet ja raskaat kranaatinheittimet. Suurvaltaväitteen oikeaksi todistaminen edellyttää putkimäärää syvempää katsausta kenttätykistömme kehitykseen, nykytilaan ja tulevaisuuteen.
Suurikaan putkimäärä ei riitä, ellei kalustoa osata käyttää tehokkaasti. Nykyaikaisen tykistöjärjestelmän osia ovat esimerkiksi johtaminen ja johtamisjärjestelmä, tuliasematoiminta, ammunnanhallinta, tulenjohto, maalittamisen tuki, sääpalvelu, tiedustelu sekä huolto ja logistiikka.
– Tykistö on vahva joka sään järjestelmä, joka on osin korvannut puuttunutta ilmatukea, luonnehtii tykistön tarkastaja, eversti Pertti Holma.
Osaltaan kenttätykistömme nousu vertailujen kärkeen johtunee siitäkin, että muualla puolustuskykyä on ajettu alas. Lähin esimerkki on Ruotsi. Sillä kuten Norjalla on tositoimiin mobilisoitavissa enää pari patteristoa.
Suurelle yleisölle tykistön kehitys on näyttäytynyt pitkälti kalustohankintoina. Viimeisin julkisuutta saanut uutuus on korealainen panssarihaupitsi K9 Thunder eli Moukari, josta tykkimiehet ovat ansaitusti ylpeitä. Etelä-Koreasta vähän käytettyinä ostettujen 48 tykin lisäksi on optio saman suuruisesta lisäerästä. Osa optiosta onkin jo käytetty.
Telatykistöä maahamme hankittiin jo DDR:n kuolinpesästä 1990-luvun alussa. Silloin saatiin hyvin edullisesti myös kenttätykkejä sekä runsaasti ampumatarvikkeita. Itä-Saksan kauppojen jälkeen kenttätykistömme kerrotaan olleen vahvimmillaan sitten jatkosodan päättymisen. Patteristojen kokoakin voitiin kasvattaa 12:sta 18:aan tykkiin. Tykistöä on nyt yhtenäistetty keskittymällä muutamiin kaliipereihin ja karsimalla tykkimalleja.
Toinen kuluvan vuosituhannen näkyvä kalustohankinta olivat amerikkalaisvalmisteiset raskaat raketinheittimet M270 MLRS, joita ostettiin käytettyinä Hollannista 22 kappaletta johtamisjärjestelmineen ja apuajoneuvoineen. Ajoharjoitusvaunut ostettiin Tanskasta. Suomessa järjestelmän tyyppinimi on 298 RSRAKH 06.
Aluksi heittimillä pystyttiin lähinnä miinoittamaan, mutta myöhemmin niihin saatiin kahden tyyppisiä raketteja. Toinen rakettityyppi on tarkoitettu pistemaalien tuhoamiseen ja toinen, kohteen yläpuolella räjähtävä, aluemaaleja vastaan. Raketit yltävät pisimmillään yli 70 kilometriin. Näillä aseilla mahdollistetaan operatiivinen tulenkäyttö, eli voidaan estää vihollista toteuttamasta suunnittelemiaan sotatoimia.
Panssaroituun pyöräajoneuvoon asennettu kaksiputkinen raskas AMOS-kranaatinheitinjärjestelmä on kotimaista valmistetta ja niin ikään lähiaikojen hankintoja.
Matka rakettien aikakauteen on ollut pitkä ja mutkikas. Aihetta tutkiessa törmää toistuvasti itsenäisyyden ajan kenttätykistömme isään, tykistönkenraali Vilho Petter Nenoseen (1883–1960). Hänen visiointikykynsä oli niin ilmiömäinen, että monet hänen pääteesinsä sekä aloittamansa kehityslinjat ovat edelleen voimassa. Yksi Nenosen suurista oivalluksista oli tykistön suorituskyvyn perustuminen tulen tehokkaaseen keskittämiseen ja nopeaan siirtoon maalista toiseen.
Suomen kenttätykistön kehitys alkoi välittömästi maan itsenäistyttyä. Jo vuonna 1918 perustettiin Tykistökoulu, joka tosin oli välillä lakkautettuna. Nenonen nimitettiin jo itsenäisyyden aamunkoitossa tykistön tarkastajaksi. Palvellessaan välillä puolustusministerinä sekä sotaväen päällikkönä hän yhä pystyi ohjaamaan kenttätykistön kehitystä. Kenraali Nenosen työ jatkui vielä sotien jälkeenkin muutamia vuosia, eli hänen aktiivinen uransa oli lähes 30 vuoden mittainen.
Nenonen kehitti tykistöä laaja-alaisesti, ei vain raudan näkökulmasta. Hänen aikanaan esimerkiksi kartoitus, ampumamenetelmät sekä tykistön viestitoiminta harppasivat eteenpäin. Tykistön mahdollisuus tukea tehokkaasti jalkaväkeä perustui jalkaväen tasalla liikkuvaan tulenjohtoon. Tulikomentoja välittämään valittiin nimenomaan radiot, koska puhelintapsit eivät kestäneet taistelussa, eivätkä lähetit tulleet kyseeseen.
Tykistötaktiikan isäksi voidaan puolestaan nimetä kenraaliluutnantti Torvald Ekman (1900–1981). Myös hän oli aikaansa edellä. Hänen 1920-luvulla kapteenina kirjaamansa tykistön käyttöperiaatteet ovat monilta osin edelleen voimassa.
Tehokas varusmieskoulutus, kantahenkilökunnan ammattitaidon kehittäminen ja tavoitehakuiset kertausharjoitukset ovat yhä kenttätykistömme kansainvälisiä valttikortteja. Kaluston ja menetelmien pitää olla sellaisia, että ne voidaan tehokkaasti kouluttaa varusmiehille. Tämä periaate painoi myös telahaupitsi K9:n hankinnassa.
Nenonen aloitti tykistön leiritoiminnan ja korosti sen merkitystä. Nykyisten tykkimiesten palvelusajan kohokohta ovat kovapanosammunnat Rovajärvellä, joka pian sotien jälkeen löydettiin rajan taa Karjalan kannakselle jääneen Perkjärven leirialueen korvaajaksi.
Nenosen opit testattiin talvisodassa. Tykistön tiedot ja taidot olivat huippuunsa hiottuja, vaan minkäpä teet, jos ampumatarvikkeet loppuvat heti alkajaisiksi? Myös tykkejä olisi saanut olla huomattavasti enemmän. Niinpä tykistö ei yltänyt siihen suorituskykyyn, joka taidollisesti olisi ollut mahdollinen.
Tilanne oli toinen jo jatkosodan alkuvaiheessa. Syyskuun alussa 1941 toteutetun Tuulosjoen läpimurtohyökkäyksen tukeminen oli kenttätykistön ensimmäinen suuri voimannäyttö jatkosodassa.
Torjuntavaiheessa 1944 korostuvat suuret Tali-Ihantalan ja Vuosalmen taistelut. Ensin mainitussa peräti 21 kenttätykistöpatteriston tuli voitiin keskittää samalle alueelle. Tuolloin patteristossa oli 12 tykkiä. Kesällä 1944 ei ollut pulaa ampumatarvikkeista, ja putkiakin oli riittävästi. Edistyneet tulenjohtomenetelmät moninkertaistivat tykistön torjuntatehon.
Jatkosodassa hallittiin suurten tykistökokonaisuuksien tulen keskittäminen, ja juuri tämä oli – ja on yhä – Suomen kenttätykistön valttikortti. Tätä tarkoitusta palvelemaan kehitettiin vuonna 1943 korjausmuunnin. Sen avulla yksi tulenjohtaja pystyi johtamaan jopa useiden tykistöryhmien tulenkäyttöä. Nykyään maalin paikantaminen ja tulikomennon antaminen onnistuu napinpainalluksella käyttämällä kotimaista maalinpaikannuslaitetta MPL15.
Lue myös: Kotimainen raketinheitin jäi kokeiluksi
Kehitys jatkuu määrätietoisesti edelleen, ja katse on pitkällä tulevaisuudessa. Raskaille raketinheittimille suunnitellaan hankittavaksi yhä pidemmälle ulottuvia ampumatarvikkeita. Vastatykistötutkat otetaan käyttöön pikapuoliin. Ne mahdollistavat vastustajan tykistön nopean ja tehokkaan lamauttamisen. Maalitiedustelu ja tulenjohto voidaan ulottaa entistä syvemmälle vihollisen alueelle.
– Ilmatulenjohtajat ovat uusi suorituskyky, muistuttaa eversti Holma.
Nykyisillä ammunnanhallintajärjestelmillä tuliyksikkö voi toteuttaa samaan aikaan useampaa tulitehtävää eri maaliin. K9:llä ja AMOS-järjestelmällä on päästy siihen, että ampuva yksikkö voi jatkaa matkaansa viimeisten kranaattien ollessa vielä ilmassa. Vedettävä kalusto voidaan puolestaan hajauttaa laajallekin alueelle oman toiminnan suojaamiseksi.
– Tykistöjärjestelmässämme on suorituskykyjä, joiden avulla voimme vastata kehittyviin uhkiin nopeasti ja tehokkaasti.
Taktiikka on yksi alivoimaisen keinoista menestyä taistelussa. Konventionaalisin asein taistelevan on pystyttävä tehokkaasti keskittämään tykistötulen tuhovoima.
– Suomi on laaja maa. Valmius ja suorituskyky vahvistavat uskottavaa puolustusta, toteaa eversti Holma.
Lähteitä:
Pasi Kesseli: Tykistö taistelee tulellaan (2017)
Matti Koskimaa: Suomen kenttätykistön kehitys itsenäisyytemme aikana (artikkeli kirjassa Itsenäisen Suomen kenttätykistö rauhan aikana)
Marko Palokangas: 122 H 63 – Monipuolinen perustykki ja kylmän sodan salainen koease (artikkeli Tykkimies 2008 -vuosikirjassa)
Pasi Pasivirta: Satavuotias kenttätykistö tukee nyt ja tulevaisuudessa (Maavoimien julkaisema uutinen 9.2.2018)
Antti Pirinen: Tykistöjärjestelmä 2020 (artikkeli Tulikomentoja-lehdessä 2/2020)
-
Puolustusvoimat