Kriisinhallintatehtävissä palvelleet suomalaissotilaat eivät useinkaan ajattele tehtäviään lähtökohtaisesti lasten tai lasten oikeuksien kautta. Siitä huolimatta lapsia voi tehtävistä riippuen olla ympärillä lähes jatkuvasti. Lapset ovat siis näkyville piilotettuja, väittää Tampereen yliopiston tutkija Anna-Riitta Salomäki tuoreessa väitöskirjassaan.
Salomäki haastatteli tutkimustaan varten reilua kahtakymmentä rauhanturvaajana ollutta sotilasta, joista osa oli Puolustusvoimien henkilökuntaa ja osa reserviläisiä. Ensimmäiset positiiviset yllätykset tulivat jo tässä kohtaa.
– Osa haastateltavista oli todella nuoria, heti asepalveluksen jälkeen rauhanturvaajaksi lähteneitä. Kyselin vaikeita asioita oman asiantuntemukseni alalta, mutta siitä huolimatta he halusivat ja osasivat käsitellä ja analysoida omaa toimintaansa, hän kertoo.
Vastauksissa korostui, että suomalaiset rauhanturvaajat kokivat olevansa muiden maiden sotilaita “valovuosia edellä” esimerkiksi paikallisten siviilien kohtaamisessa. He kokivat edukseen nimenomaan siviiliammattinsa sekä oman vanhemmuutensa. Sellaisia ominaisuuksia ei suurvaltojen ammattiarmeijoista välttämättä löydy.
– Itse ehkä hieman kritisoin tuollaista puhetapaa. Kaikkialla on varmasti jonkinlaisia ongelmia ja ihmiset tekevät virheitä, joten liian ihannoiva puhe voi vaikeuttaa niiden käsittelemistä.
Väitöskirjan haastatteluista selviää, että usein tilanteet tulevat eteen nopeasti. Koulutusta siviilien kohtaamiseen on annettu, mutta kun lapsi kurkkaa kaulassa roikkuvan rynnäkkökiväärin piippuun, on sovellettava omaa aiempaa lasten kanssa karttunutta kokemusta.
Koulutusta lapsiin liittyen kyllä annetaan. Toisinaan vinkit ovat hyvin konkreettisia, toisinaan taas keksitään toimintatapoja lennossa tai otetaan mallia kokeneemmilta.
Rauhanturvaajat kertoivat muun muassa aseiden piilottamisesta tai aurinkolasien pois ottamisesta lapsia lähestyttäessä sekä siitä, että paikallisia vastaan jalkapalloa pelatessa on tapana hävitä yhdellä maalilla hyvien välien säilyttämiseksi. Kaikkea tällaista ei voi kouluttaa, vaan paljon on joukkojen maalaisjärjen ja nokkeluuden varassa.
Jotkut rauhanturvaajat osoittivat myös turhautumistaan suomalaisten koulutukseen tai toimimiseen kriisialueilla. Esimerkiksi erilaisten kulttuurien kohtaamiseen annetut neuvot tuntuivat joistakin vanhentuneilta ja stereotyyppisiltä.
Monesti miehiä kiellettiin puhuttelemasta tai ylipäätään katsomasta paikallisiin naisiin, mutta kohteessa tilanne muistuttikin paljon enemmän kotimaan oloja.
– Jonkin verran oli myös turhautumista siihen, miten voimaton olo tulee, kun näkee pakolaisleirejä tai kärsineitä lapsia, Salomäki toteaa.
Tulostensa perusteella Salomäki ajattelee, että konkreettisten vinkkien lisäksi pitäisi antaa enemmän koulutusta lasten oikeuksista. Lisäksi koulutuksessa voisi hänen mielestään hyödyntää entistä enemmän sotilaiden siviiliosaamista esimerkiksi sosiaali- tai kasvatusaloilta.
– En kuitenkaan päätynyt antamaan mitään toimenpidesuosituksia, koska koulutuksen uudistaminen on hirveän iso kokonaisuus.
Anna-Riitta Salomäen väitöskirja “Näkyville piilotetut: Lapset ja lapsen oikeudet aseellisissa konflikteissa suomalaisten rauhanturvaajien haastatteluissa” on hyväksytty Tampereen yliopistossa.
