• Historia
  • Kalusto

Renault-tankit edustivat huippumodernia kalustoa Suomeen hankittaessa

Onnistuneilla kalustohankinnoilla oli yhteys suurvaltapolitiikkaan.

Panssarimuseo

Konekiväärivaunu (edessä) ja tykkivaunu ylittävät ojaa Parolannummella vuonna 1931.

Suomen panssarivaunuase on ollut ajanmukaisimmillaan vuonna 1919, jolloin aselaji perustettiin. Suomeen ostettiin silloin 32 kappaletta huippumoderneja Renault F.T. 17 -panssarivaunuja. Aivan uusi vaunutyyppi oli saanut tulikasteensa vasta kaksi vuotta aiemmin.

Moderneja Renaulteista teki se, että pääase oli ensimmäistä kertaa asennettu 360 astetta pyörivään torniin ja moottoritila erotettu väliseinällä taistelutilasta. Tämä perusrakenne on taistelupanssarivaunuissa yhä käytössä.

Ensimmäisen maailmansodan panssarivaunuille oli tyypillistä, että moottori ja voimansiirto sijaitsivat miehistön kanssa samassa tilassa. Seurauksena oli meluhaittoja, tapaturma-alttiutta sekä pahoinvointia pakokaasuvuotojen johdosta. Eräissä vaunuissa pelkkä vaihteensiirron hallinta edellytti usean mekaanikon yhteistoimintaa. Renaultin innovatiivisuuteen saattoi vaikuttaa, että kyseessä oli autotehtaan tuote. Muut aikakauden vaunut perustuivat usein työkoneisiin.

 

Suomi oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Panssarihankinta nimittäin kytkeytyi suurpolitiikkaan. Valtionhoitaja Gustaf Mannerheim teki päätöksen panssarijoukkojen perustamisesta Suomeen keväällä 1919, jolloin suurvaltojen – kuten Ranskan – intresseissä oli tukea interventiopyrkimyksiä Venäjälle, jossa yhä taisteltiin maan tulevasta suunnasta valkoisten keisarimielisten ja punaisten vallankumouksellisten välillä.

Mannerheim antoi ranskalaisten ymmärtää Suomen olevan käytettävissä interventiotoimiin. Siksi Suomelle tarjoutui tilaisuus ostaa edullisesti Ranskan runsaista ylijäämävarastoista 32 käytettyä Renaultia. Se oli parasta vaunutekniikkaa, jota rahalla silloin sai. Optio oli enemmästäkin, mutta länsivaltojen interventiohalut alkoivat hiipua, ja Suomikin solmi Neuvosto-Venäjän kanssa Tarton rauhan lokakuussa 1920. Vaunujen ohella Suomi ehti hankkia Ranskasta muutakin modernia sotatekniikkaa kuten lentokoneita.

 

 

Nahka-asuisia 1920-luvun tankkimiehiä hertta-joukkueen Renaultin edessä. Vaunun takaosassa ollut ”kelkka” esti vaunun keikahtamisen ympäri estettä ylitettäessä. Kuva: Panssarimuseo

Renaulteja oli kahdenlaisia. Toinen versio oli varustettu lyhytputkisella 37 mm Puteaux-tykillä, jonka läpäisykyky oli hyvin vaatimaton – sadan metrin päästä ammuttuna vain 8 mm panssariterästä. Ampumatarvikkeita toki parannettiin, mutta merkittävää lisäystä aseen tehoon ei tullut. Toisen version pääaseena oli 7,92 mm Hotchkiss-konekivääri.

Kumpaakin vaunutyyppiä sisältyi viisivaunuisen joukkueen kokoonpanoon. Konekiväärivaunuilla pyrittiin hillitsemään vaunujen kimppuun aikovia vihollistaistelijoita. Kolme joukkuetta sekä varajoukkue muodostivat komppanian. Varavaunuja ei tosin ollut hankittu. Joukkue taisteli aina jakamattomana.

Vaunumiehistön muodostivat ajaja sekä johtaja, joka toimi samalla myös ampujana ja lataajana. Viestikalustona oli punainen ja keltainen signaalilippu, joiden avulla joukkueenjohtaja parhaansa mukaan yritti johtaa joukkuettaan. Yleisimmin käytetty merkki oli ”tee kuten minä”. Käytännössä toiminta joko käskettiin etukäteen tai sitten joukkueen vaunut seurasivat johtajan vaunun toimintaa.

 

 

Tykki-Renault varuskuntakiertueella 1930-luvun alkupuolella. Kuva: Panssarimuseo

Nykymittapuun mukaan naurettava Renaultin 35–39 hevosvoiman moottoriteho täytti hyvin tarpeen, johon vaunu aikanaan kehitettiin. Konekivääri oli ensimmäisen maailmansodan mahtiase, joka niitti tuhoisaa satoaan ajalla, jolloin hyökkäykset vielä toteutettiin rintamahyökkäyksinä laajan aukean yli.

Panssarivaunujen tehtävänä oli vaientaa jalkaväelle vaarallisimmat aseet eli erityisesti konekiväärit. Niinpä nopeus ei ollut panssarivaunun oleellinen ominaisuus, ja suojaakin sen piti tarjota lähinnä kiväärikaliiperisilta aseilta ja sirpaleilta. Syvimmilläänkin hyökkäyksen tavoite oli vihollisen kevyen kenttätykistön tasa, joka oli varsin lähellä etulinjaa.

 

Renaultien mukana saapui ranskalaisia kouluttajia. He edustivat aikansa huippuosaamista, olihan Ranska liittolaisineen lyönyt keisarillisen Saksan ensimmäisessä maailmansodassa. Ranskan malliin Suomenkin panssarijoukot organisoitiin tykistön tapaan pattereiksi. Joukon nimeksi tuli komeasti Hyökkäysvaunurykmentti, vaikka sen vahvuus oli vain parisataa miestä.

Panssarijoukkojen alkukoti eli Santahaminan saari osoittautui epäkäytännölliseksi panssarivaruskuntapaikaksi. Niinpä uudeksi sijaintipaikaksi valittiin jo kahden vuoden päästä Poltinahon kasarmialue Hämeenlinnan länsiosassa. Sodan ajan keskityspaikaksi määrättiin Viipuri, mutta pääkaupunkiseutu muodosti toisen operaatiosuunnan. Helsinkiä varten vaunut olisi kuljetettu junakyydillä Parolasta Malmin asemalle, josta olisi alkanut telamarssi kohteeseen.

 

 

Renault estekokeissa syyskuussa 1934 Kivennavan Lipolassa. Kuva: Panssarimuseo

Ensimmäisen suomalaisen panssariohjesäännön laati reserviluutnantti Väinö Kinnunen. Se oli lähinnä parikymmensivuinen käännös ranskalaisesta ohjesäännöstä. Merkittävin ohjesääntönikkari oli Hyökkäysvaunurykmenttiä komentanut jääkärieversti Aarne Sihvo, jonka käsialaa olivat vuonna 1927 ilmestyneet Hyökkäysvaunuharjoitusohjesääntö I ja II. Vuonna 1936 kirjoitettu ohjesääntö jäi vahvistamatta, eli kovin kevyillä teoriaeväillä toiseen maailmansotaan jouduttiin.

Sihvon seuraajilta ei liiennyt aikaa ohjesääntötyöhön, koska tarmo piti suunnata panssarijoukkojen olemassaolosta taistelemiseen. Sihvon visio oli kaksi tankkirykmenttiä eli 150 vaunua sekä kotimainen vaunutuotanto, mutta sotaväen päällikköä sijaistanut tykistönkenraali Vilho Petter Nenonen puolestaan ehdotti panssarijoukkojen lakkauttamista jo vuonna 1924.

Rykmentti suli seuraavana vuonna pataljoonaksi ja lopulta komppaniaksi. Puolustusvoimien johdon nurja suhtautuminen ei kuitenkaan lannistanut tankkimiehiä. Joukko koulutti osaajia reserviin, ja se toimeenpani tietysti sota- ja kertausharjoituksia. Niinpä koulutettua väkeä oli valmiina käyttämään talvisodan runsasta sotasaalista, kun sen nokka käännettiin itään kesällä 1941. 

 

Renaulteja sotaharjoituksissa Parolannummella elokuussa 1937. Kuva: Panssarimuseo

Suomessa herättiin Renaultien vanhenemiseen 1930-luvun alussa. Herätteenä toimivat Moskovaan sijoitetun sotilasasiamiehen eversti Aladár Paasosen raportit Neuvostoliiton panssariaseen huimasta kehityksestä. Niinpä vuonna 1933 tilattiin Englannista testikäyttöön muutamia erilaisia kevyitä panssarivaunuja. Jo 1920-luvun alussa oli Renaultin rinnalle testattu Saint-Chamond Chenillette M 1921 -vaunua, jossa yhdistyivät kevyen tankin ja panssariauton ominaisuudet.

Valinta kohdistui lopulta Vickersiin, joita pystyttiin nipin napin mobilisoimaan komppaniallinen talvisodan rintamalle helmikuussa 1940. Vickersit oli ostettu vajaasti varusteltuina, ja aika sotavalmiuden saavuttamiseen hupeni tilanteen Euroopassa kiristyttyä 1930-luvun lopulla.

 

Suomalaiset Renaultit olivat tositoimissa kolme kertaa. Kaksi vaunua lainattiin tuoreeltaan kenraali Nikolai Judenitshin armeijalle, joka muodosti osan Iso-Britannian tukemia interventiojoukkoja vuonna 1919. Vaunut tosin myöhästyivät taistelusta, johon niitä aiottiin.

Toisen kerran Renaulteja mobilisoitiin Mäntsälän kapinan aikaan keväällä 1932. Tämä jäi vain voimannäytöksi, koska kapina saatiin tyrehtymään neuvotteluteitse. Paradoksaalisesti vaunujen liikekannallepanon aiheutti äärioikeiston eikä äärivasemmiston kapina. Jälkimmäistä hillitsemään vaunuja oli varsinaisesti varauduttu käyttämään.

 

 

Pesäkkeeksi kaivetusta Renaultista olivat enää jäänteet jäljellä heinäkuussa 1942. Kuva: SA-Kuva

Kolmas tosikoitos oli talvisota. Sinne Erillinen hyökkäysvaunukomppania mobilisoi kolme komppaniaa, ja niinpä Renaultit lähetettiin junakuljetuksina syksyllä 1939 itää kohti. Renaulteilla ei toki aiottu käydä panssarisotaa – niiden olemattomat mahdollisuudet silloisella taistelukentällä tajuttiin.

Renaulteja vetäjinä käyttäen onnistuttiin kuitenkin evakuoimaan lähes 30 vihollisen hylkäämää vaunua. Renaultit kelpasivat myös kuvaamaan vihollisen vaunuja rajajääkäreiden ja reserviupseerioppilaiden panssarintorjuntakoulutuksessa.

Joidenkin vaunujen viimeiseksi tehtäväksi jäi toimia maahan kaivettuina pesäkkeinä Taipaleenjoella sekä Näykkijärven ja Peron lohkoilla Karjalan kannaksella. Niille sijoilleen ne sitten jäivätkin. Vain yksi suomalaisista Renaulteista on säilynyt. Se on entistettynä Panssarimuseossa.

Talvisota oli ensimmäinen Pohjolassa käyty panssarisota. Suomalaisten häviötä talvisodan ainoassa panssaritaistelussa on analysoitu tässä Reserviläisen artikkelissa.

 

 

Vain yksi vuonna 1919 ostetuista Renaulteista on säilynyt, ja vaunu on yleisön nähtävissä Panssarimuseossa Parolassa. Kuva: Panssarimuseo

Renault F.T. 17

Paino 6 500–6 700 kg

Pääase joko 37 mm tykki tai 7,92 mm konekivääri

Panssarointi 6–22 mm

Moottoriteho 35­–39 hv

Sylinteritilavuus 4,5 litraa

Huippunopeus n. 8 km/h

Käyttövoima bensiini

Polttoainesäiliö 100 litraa

Kulutus 1,5–2,9 litraa / kilometri

4 vaihdetta eteen, 1 taakse

Miehistönä ajaja sekä johtaja

Ei radiota, viestivälineenä liput

 

Lähteitä:

Jouni Sillanmäki: Voiton vaunut – Renault F.T. Modéle 1917 ja niiden käyttö Suomessa (2012)

Asko Itkonen: Hyökkäysvaunurykmentin valmiustehtävät sata vuotta sitten (artikkeli Panssari-lehdessä 1/2020)

Inka Talus: Ranskalaista panssaritaktiikkaa sovellettuna Suomeen (artikkeli Panssari-lehdessä 4/2020)

Lue seuraavaksi

  • Uutiset

Miksi suomalaiset hävisivät talvisodan ainoan panssaritaistelun?

Talvisota oli ensimmäinen Pohjolassa käyty panssarisota ja ensimmäinen arktisissa oloissa…