Suomalainen aseteollisuus alkoi orastaa jo keisarivallan aikana, mutta Suomen itsenäistyessä maassa ei käytännössä ollut alan tuotantoa. Vuonna 1893 perustettu Tikkakosken Rauta- ja Puuteollisuus oy suuntautui sotatarviketuotantoon vuodesta 1918 alkaen.
SAKO:n juuret juontuvat vuodelta 1919. Silloin Suojeluskuntain Yliesikuntaan perustettiin taisteluvälineosasto, jonka päätehtävänä oli aluksi koordinoida suojeluskuntien hallussa olleen varsin kirjavan aseistuksen huolto- ja korjaustyöt. Toiminta siirtyi Helsingistä Riihimäelle vuonna 1927, jolloin muodostettiin Suojeluskuntain Ase- ja Konepaja oy eli SAKO.
Samoihin aikoihin Jyväskylän Tourulassa aloitteli tuotantoaan Valtion Kivääritehdas. Sen päätuotteeksi kaavailtiin Lahti-Saloranta -pikakivääriä. Suurten teollisuuslaitosten ohella oli runsaasti pienempiä yrityksiä kuten Valtion Patruunatehdas Lapualla ja Valtion Ruutitehdas Vihtavuoressa. Valtion Tykkitehdas aloitti toimintansa Helsingissä, mutta tuotanto siirtyi Jyskään Jyväskylän lähelle vuonna 1938.
– Puolustusteollisuuden keskittäminen Jyväskylän seudulle oli sikälikin järkevää, että potentiaalisen vihollisen pommikoneiden toimintasäde katkesi Jyväskylän itäpuolelle, valottaa Sotamuseon eläkkeellä oleva johtaja, VTM Markku Palokangas.
Talvisotaan mennessä puolustusteollisuus oli saatu vaatimattoman alun jälkeen hyvään tuotantokuntoon – eikä suotta, kuten nykyään tiedämme.
– Talvisodan jälkeen puolustusteollisuutta työllisti merkittävästi sotasaaliskaluston huolto, korjaus ja varaosatuotanto, kertoo Palokangas.
Sotasaaliskalustosta vallitsee ehkä vääriä mielikuvia. Puna-armeijan aseistus ei suinkaan ollut romurautaa, vaan suureksi osaksi hyvinkin uutta.
– Merkittävä määrä talvisodan sotasaalisaseista oli vain muutamia vuosia vanhoja ja joskus lähes käyttämättömiä, kertoo Palokangas, joka parhaillaan viimeistelee sotasaalisaseistukseen liittyvää väitöskirjaa.
Sotien jälkeen puolustusteollisuus oli lähes nollapisteessä 1950-luvun puoliväliin asti. Rauhansopimus vaati rajuja supistuksia sotaväkeemme, jonka aseistus oli sotien jäljiltä runsas mutta sodan kuluttama.
– Suomea vaadittiin hävittämään niin sanottu aseistuksen liikamäärä. Se tarkoitti sitä osaa materiaalista, joka oli varattu reserviläisille liikekannallepanon varalta.
Mutta sitten tuli kylmä sota ja pelasti sotaväen materiaalisen valmiuden. Aseistuksen liikamäärän hävittämistä vaatinut Neuvostoliitto pyörsi täysin kantansa. Se ilmeisesti visioi, että sodasta jääneellä materiaalilla varustettaisiin vallankumouksen jälkeen perustettava Suomen kansanarmeija. Iso-Britannia taas alkoi vaatia aseiden hävittämistä juuri siksi, ettei vallankumoukselle olisi välineistöä, eikä Suomi karkaisi rautaesiripun itäpuolelle.
Mutta niin vain jäi kansanarmeija perustamatta ja vallankumous tekemättä. Tshekkoslovakian tie ei ollut meidän tiemme tunnetun kommunistin Hertta Kuusisen julistuksesta huolimatta. Tshekkoslovakia siirtyi vallankaappauksen seurauksena Neuvostoliiton leiriin helmikuussa 1948, ja vastaava hanke oli vireillä myös Suomessa.
– Meillä ei ehkä olisi yleistä asevelvollisuuttakaan, mikäli aseistusta olisi massamaisesti jouduttu hävittämään, arvelee Palokangas.
Puolustusteollisuutemme alkoi vähin erin elpyä sotien jälkeisestä lamaannuksesta huoltamalla käytettyä sotakalustoa. Sadoilletuhansille reserviläisille tuttu kotimainen rynnäkkökivääri 7,62 RK 62 oli seuraavassa vaiheessa tärkeä tuote aseteollisuudelle. Rynkyn tuotekehitys on jatkunut nykyaikaan saakka. Kansainvälistä menestystä ovat saavuttaneet Tampellan kranaatinheittimet sekä SAKO:n tarkkuuskiväärit. Panssaroidut pyöräajoneuvot ovat myös tunnettu vientituote.
Asekehitys on poikinut näkemyseroja pitkin matkaa. Kotimaisen rynnäkkökiväärin ohelle haluttiin kehittää kevyt konekivääri. Saksalainen MG-42 oli niittänyt vastustajien ohella mainetta toisessa maailmansodassa hurjalla tulinopeudellaan, 1 200 laukausta minuutissa. Tämä asetettiin reunaehdoksi myös kotimaiselle aseelle.
Ruotsista hankittiin erikoisterästä koeaseita varten. Vaadittu tulinopeus kyllä saavutettiin, mutta konekiväärin rakenne ei kestänyt.
– Tuhat laukausta minuutissa on kriittinen raja, eikä tuollainen tulinopeus ole järkevä peitteisessä maastossa, linjaa Palokangas.
Kotimaisen kevyen konekiväärin tulinopeus vaihtelee välillä 950–1 150 laukausta minuutissa, joten kompromissi rakenteen ja tulinopeuden suhteen lopulta löydettiin.
Käskytykseen perustuva sotaväen malli ei oikein sovellu tuotekehitykseen. Sinkojakin kehitettäessä syntyi näkemyseroja. Epärealistiset vaatimukset ovat turhauttaneet niitä, joilla on ollut palo suunnitella mahdollisimman hyvin olosuhteisiimme soveltuvia aseita, ja tuotantopuolta on turhauttanut tehdä käskystä huonosti soveltuvaa.
Puolustusteollisuuden mielletään tuottavan lähinnä rautaa ja pauketta, mutta nykyisin ala sisältää keskeisesti vaikkapa ohjelmistoja ja elektroniikkaa.
– Esimerkiksi Suunto-kompassit ja monet Väisälän (nykyisin kansainvälisesti Vaisala) tuotteet ovat oleellisesti puolustusteollisuutta, huomauttaa Palokangas.
Kuka?
Markku Palokangas
Ammatti: eläkkeellä Sotamuseon johtajan virasta
Syntynyt: Helsingissä 1948
Sotilasarvo: majuri (res.)
Asuinpaikka: Helsinki
Uusin kirja: Itsenäisen Suomen kenraalikunta 1997–2018, WSOY, 2018
Lue seuraavaksi
-
Historia
Sotasaaliita ja kotimaisia rynnäkkökiväärejä – jalkaväen perusaseiden joukko on ollut kirjava
-
Historia
