Kysymys toisen maailmansodan parhaasta panssarivaunusta on kiinnostava mutta vaikea. Ensin pitäisi päättää, miten ”paras” määritellään. Ratkaiseeko tulivoima vai taistelunkestävyys ja paras suoja miehistölle, vai onko liikkuvuus valttia? Vastauksia on yhtä monta kuin asiantuntijoitakin, mutta kaikki ovat samaa mieltä siitä, kehitys toisen maailmansodan aikana oli huima.
Puolaa jakamaan syksyllä 1939 vyöryivät lännestä saksalaiset Pz I:t ja idästä T-26:t. Kumpikin vastasi hyvin tuolloiseen tarpeeseen, mutta jo parin vuoden päästä ne olivat jääneet auttamattomasti kehityksestä jälkeen, otettiinpa vertailukohdaksi aseistus, liikkuvuus tai suoja. Ensin mainitussa oli vain konekivääriaseistus ja kahden hengen miehistö. Venäläisvaunussa oli kolme miestä ja 45 mm:n tykki. Saksalaisvaunun vaatimattomat ominaisuudet johtuivat pitkälti ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksen rajoituksista.
T-34
- Pääase: 85 mm
- Miehistö: 5
- Moottori: V-12 diesel 500 hv
- Paino: 35 t
- Nopeus: 55 km/h
- Panssarointi: 18–70 mm
Varsinainen shokki Neuvostoliittoon kesällä 1941 hyökänneille saksalaisille oli vuonna 1940 tuotantoon tullut T-34, joka Suomessa sai lempinimen Sotka. Tähän vaunuun eivät tepsineet juuri mitkään tuolloiset saksalaisten vasta-aseet. Samaa muotokieltä ja liikkuvuutta viistoine etupanssareineen ja suurine telapyörineen edustivat jo 1930-luvun puolivälin neuvostotuotteet BT-5 ja BT-7. Ranskalaiset kehittivät viistokeulaisen ja -kylkisen FCM 36:n 1930-luvun puolivälissä. BT-malleissa kyljet olivat pystyt, vaikka keula oli viisto.
T-34 poikkesi monilta ominaisuuksiltaan aikalaisistaan. Oleellinen etu oli viisto muotoilu, joka hylki panssarintorjuntatykkien ja vaunukanuunoiden kranaatteja. Tulivoimaa edusti 76-millinen panssarivaunukanuuna. Alkuun miehistön määrä oli neljä, mutta se nousi viiteen 85-millisen tykin ja isomman tornin myötä.
– Pitäisin T-34:n vallankumouksellisimpana ominaisuutena ehkä liikkuvuutta, jonka saivat aikaan voimakas diesel-moottori ja edistyksellinen telakoneisto, arvelee Panssarikillan Helsingin seudun osaston puheenjohtaja Eero Juhola.
Pz V Panther
- Pääase: 75 mm
- Miehistö: 5
- Moottori: Maybach V-12 bensiini 690 hv
- Paino: 45,5 t
- Nopeus: 46 km/h
- Panssarointi: 15–120 mm
Saksalaisten vastaus T-34:n etulyöntiin oli Pz V eli Panther, joka vyöryi taistelutantereelle vuonna 1943. Se kärsi huonon testauksen ja kiireisen aikataulun aiheuttamista teknisistä ongelmista vielä Kurskin taistelussa heinäkuussa 1943. Kun tekniset ongelmat oli ratkaistu, oli Panther useissa taisteluissa voittamaton.
– Pantheriin yhdistettiin siihenastiset rintamakokemukset. Tuotettiin parasta mitä kyettiin, ja osattiin myös priorisoida järkevästi, toteaa Juhola.
Saksalaiset olivat todella panneet toimeksi sodan sytyttyä. Pz I:n jälkeen oli otettu käyttöön jo neljä seuraavaa taistelupanssarivaunumallia ennen Pantheria. Myös Tiger eli Pz VI ehti tuotantoon epäloogisesti ennen Pantheria. Tiger edusti kulmikkaalla muotokieleltään vielä malleja Pz III ja IV mutta oli näitä oleellisesti kookkaampi. Tykkinä oli kuuluisa 88-millinen kanuuna.
Panther ei ollut T-34:n kopio, mutta siitä oli selvästi otettu oppia. Pantherissa oli viisto ja riittävän paksu panssarointi. Sen 75-millinen pääase oli yleisimmillä ampumaetäisyyksillä tehokkaampi kuin Tigerin 88-millinen. Miehistö koostui viidestä tankkimiehestä. Suuret telapyörät ja leveät telat antoivat hyvän liikkuvuuden 12-sylinterisen Maybach-bensiinimoottorin voimin. Saksalaiset turvautuivat bensiinimoottoreihin modernin neuvostokaluston ollessa dieselkäyttöistä.
Sturmgeschütz III
- Pääase: 75 mm
- Miehistö: 4
- Moottori: Maybach V-12 bensiini 300 hv
- Paino: 23,9 t
- Nopeus: 40 km/h
- Panssarointi: 19-80 mm
Rynnäkkötykkejä ei sovi sivuuttaa toisen maailmansodan parasta vaunua etsittäessä. Niitä oli laajimmin käytössä Saksalla ja Neuvostoliitolla. Ehkä tunnetuin saksalainen rynnäkkötykki oli Sturmgeschütz III eli Suomessa Sturmina tunnettu ja jatkosodan lopulla rintamakäytössäkin ollut vaunu. Se kehitettiin Pz III:n pohjalta, ja ensimmäinen versio tuli palveluskäyttöön vuonna 1940. Saksalaiset kehittivät rynnäkkötykkiversiot myös Pz IV–VI:n pohjalle.
Rynnäkkötykkikonseptin myötä voitiin rakentaa tehokas taisteluväline kuulalaakeripulan aikana ilman pyörivää tornia. Tykissä oli vain pieni sivusuuntausvara, joten karkeasuuntaus piti tehdä runkoa kääntämällä. Matala profiili suojasi pystykeulaista StuG III:a vastapuolen tulelta. Vaunu oli jopa puoli metriä T-34:ää matalampi.
StuG III:n panssarointi paksuuntui sodan kuluessa, ja tykki piteni kahteen otteeseen. Ensimmäinen tykkiversio oli todella lyhytputkinen, mutta lopullinen 75-millinen oli erittäin tehokas pst-ase.
– Sturmin erityisinä vahvuuksina pitäisin pääasetta, joka tepsi lähes kaikkiin vastapuolen vaunuihin sekä erinomaisia viestivälineitä ja optiikkaa, luonnehtii Juhola.
M4 Sherman
- Pääase: 76 mm
- Miehistö: 5
- Moottori: Ford GAA V-8 bensiini 500 hv
- Paino: 32,7 t
- Nopeus: 47 km/h
- Panssarointi: 15-100 mm
Amerikkalaisilta löytyy kaksi ehdokasta kisaan toisen maailmansodan parhaasta vaunusta. Ensimmäinen tarjokas on M4 Sherman ja etenkin sen kehittyneemmät versiot kuten Firefly, jonka 76-millisellä tykillä taisteltiin tasaveroisesti jopa Tiger- ja Panther -kalustoa vastaan.
Sherman poikkeaa muotoilultaan selvästi edellä käsitellyistä vaunuista korkean keulansa ja tasaisten kylkiensä johdosta. Tosin se oli vain muutamia senttimetrejä Pantheria ja Tigeriä korkeampi mutta muotoilultaan aivan erilainen. Shermanista lanseerattiin viisi tuotantoversiota sodan kuluessa.
Amerikkalaisvaunut olivat yleensä bensiinikäyttöisiä ja osin tästä on peräisin Shermanin pilkkanimi Ronson kuuluisan tupakansytyttimen mukaan. Herkkä syttyvyys on tosin myöhemmin osoitettu lähinnä myytiksi. Syynä rungon poikkeavaan muotoiluun oli se, että alkuperäinen moottorityyppi oli lentokoneista tuttu tähtimoottori.
– Shermanin hyviin puoliin – jotka usein unohdetaan – kuuluu pettämätön tekninen luotettavuus. Vaunu oli myös helposti huollettava, ja sen ampumatarvikevalikoima oli hyvin monipuolinen.
Todiste onnistuneesta tuotteesta – tai sitten vain USA:n teollisuuden ylivertaisesta suorituskyvystä – oli valtava, lähes 50 000 yksilöön sodan aikana noussut tuotantomäärä.
M26 Pershing
- Pääase: 90 mm
- Miehistö: 5
- Moottori: Ford GAF V-8 bensiini 500 hv
- Paino: 41,8 t
- Nopeus: 48 km/h
- Panssarointi: 25-110 mm
Massiivisiin tuotantolukuihin verraten on ristiriitaista, että Sherman suunniteltiin eräänlaiseksi väliversioksi vanhanaikaisen kaksitornisen M3 Lee Grant -vaunun ja suunnitteilla olleen modernin M26 Pershingin välille.
Pershing oli lähes Pantherin painoinen, ja sen 90-millinen tykki oli yhtä tehokas. Panssarivaunujen huimaa kehitystä sodan aikana kuvastaa se, että vuonna 1942 Afrikan rintamalla käyttöön otettu Sherman toi amerikkalaiset silloin saksalaisten tasalle, mutta jo parin vuoden päästä tarvittiin Pershing saattamaan jenkit uudelleen tilanteen tasalle.
Pershing oli yksi parhaiten panssaroiduista ja aseistetuista länsiliittoutuneiden tankeista. Sen taisteluarvo oli erinomainen. Lähes kymmenen tonnin lisäpaino Shermaniin verrattuna teki siitä kömpelön etenkin, kun siinä oli periaatteessa sama Fordin V-8 -bensiinimoottori kuin loppupään Shermaneissa.
– Pershing oli amerikkalaiseksi vaunuksi tuolloin käänteentekevä, ja se mahdollisti tasaveroisen kamppailun saksalaisvaunujen kanssa ensi kertaa sitten vuoden 1942.
Liian vähän ja liian myöhään sopii luonnehtimaan Pershingin osallistumista toiseen maailmansotaan. Rintamalle uutuus ehti vasta alkuvuodesta 1945, ja vain parikymmentä yksilöä taisteli läntistä Eurooppaa vapaaksi saksalaismiehityksestä. Kölnin tuomiokirkon vieressä käyty kaksintaistelu Pantherin ja Pershingin välillä saatiin tallennetuksi filmille, ja kyseinen otos löytyy netistä.
Lähteitä:
Philip Trewhitt: Panssarivaunut ja panssaroidut ajoneuvot (2012)
George Forty: The Illustrated Guide to Tanks of the World (2006)
Kenneth Macksey: Tank – Facts and Feats (1972)
-
Visailut
Kuinka hyvin tunnet panssarivaunut? Kokeile 10 kysymyksen visassa
-
Historia
Königstiger oli toisen maailmansodan parhaita vaunuja
-
Historia
