Antero Holmila – Simo Mikkonen: Suomi sodan jälkeen – Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944–1949
Atena, 265.
Antero Holmilan ja Simo Mikkosen tarjoama kuva niin sanotuista vaaran vuosista 1944 – 1948 on totuttua laimeampi.
He puhuvat enemmän pelon kuin vaaran vuosista. Pelko miehityksestä ja
suomalaisen elämäntavan tuhoutumisesta oli tekijöiden mielestä suurempi kuin
todellinen vaara.
Tekijät
edustavat uutta tutkijapolvea, joka niin sotahistoriassa kuin poliittisessakin
historiassa haastaa vanhat, vuosikymmeniä varsin samoina säilyneet käsitykset.
Lähdeviitteitä on paljon ja kirjoittajat tuntevat tohtorismiehinä alansa hyvin.
Tutkijakaksikko
on löytänyt aukon historiankirjoituksemme kysymyksessä, kuinka rauhaan
palattiin. Sotaa on käsitelty loppumattomiin, mutta rauhaan paluun tutkimus on
ollut niukkaa.
Paneutuvasta
työstä kertoo myös henkilöhakemisto. Se ei valitettavasti ole nykyään
itsestäänselvyys historiaa käsittelevissä tietokirjoissakaan. Tekijät nimeävät
myös useita aikalaiskuvauksia, joita lukemalla voi syventää käsitystään siitä,
miten rauhaan Suomessa palatiin. Yksi vähälle huomiolle jäänyt kirja on nuoren
sotaveteraanin ja myöhemmän kirjailijan Jussi
Talven teos Tällaista oli palata
vuodelta 1946.
Tutkijakaksikon
teos painottuu vahvasti poliittiseen historiaan. Arkielämän kuvaaminen jää vähemmälle.
Sodanjälkeiseen hyvin kipeään asuntopulaan viitataan kyllä, mutta sitä ja muita
arkisia pula-ajan ilmiöitä olisi voinut vielä syventää ja laventaa kirjan
sivuilla. Toki arkea – sananmukaisesti – edustaa työelämä dramaattisinekin lakkoineen
sekä evakoiden tyly vastaanotto.
Kukin pääjakso
alkaa hyvin valitulla otsikkokuvalla, mutta siihen kuvitus jääkin. Olisin
toivonut runsasta kuvitusta sinänsä sujuvaa esitystapaa elävöittämään.
Kuvamateriaalista ei olisi ollut pulaa, eikä varmasti olisi tarvinnut turvautua
edes kaikkien kuluneimpiin otoksiin.
Kirjan
kiintoisimpia näkökulmia on se, että rauhaan paluu oli monille kriisitilanne.
On totuttu ajattelemaan, että kriisi laukeaa, kun sota loppuu. Sodasta oli
tullut vallitseva olotila loppuvuodesta 1939 alkaen syksyyn 1944 saakka. Lyhyt
välirauhan jakso 1940 – 41 ei riittänyt normalisoimaan sotamoodiin asetettua
yhteiskuntaa. Niinpä sota oli ollut lopulta ”normaali” tila ja sen loppuminen
jätti monet tyhjän päälle.
Moni mies oli kuluttanut
rintamalla viisikin vuotta. Ei ehkä ollut paikkaa mihin palata, ei työtä, ei
ammattia, ei opiskelupaikkaa. Sodan aikana hankittu puolisokin saattoi
osoittautua toiveita vastaamattomaksi, kun edessä oli arkinen yhteiselo. Monien
terveys ja työkyky olivat jääneet rintamalle ja monen ulkoisesti terveenkin
piti alkaa elämä nollasta. Kriisi saattaa olla jopa lievä ilmaus kaikelle
tälle.
Mitä
politiikkaan tulee, niin kirjoittajien mielestä kotimaiset kommunistit ja
kansandemokraatit eivät lopulta olleet niin suuri vaikuttaja kuin monesti on ymmärretty.
Lopulta jopa Neuvostoliitto pettyi suomalaiskommunistien kykyyn ja mahdollisuuksiin
ottaa valta pysyvästi haltuunsa Suomessa ja ohjata meidät Hertta Kuusisen toivomalle Tshekkoslovakian tielle.
Ratkaiseva
poliittinen valtataistelu käytiin vasemmiston sisällä. SKP epäonnistui SDP:n
hajottamisessa ja sosialidemokraatit voittivat taistelun työläisten sieluista.
Nämä seikat merkitsivät loppua äärivasemmiston valtahaaveille. Pelkistäen
voidaan sanoa, että sosialidemokraattinen liike ratkaisi Suomen sodanjälkeisen
suunnan voittamalla työläiset puolelleen. Erityisen rankkaan ryöpytykseen
kommunistien taholta joutui sotasyyllisyystuomiotakin istunut
sosialidemokraattisen liikkeen johtohahmo Väinö
Tanner. Pitkälti hänen arvovaltansa ansiota oli se, että työväestö pysyi
sotavuodet lojaalina Suomen harjoittamalle politiikalle.
