Puolustusvoimat kouluttaa asevelvollisia monenlaisten aseiden käyttäjäksi. Perinteinen aselajiylpeys luonnollisesti nostaa oman kaluston aina sinne spesiaaliluokkaan. Silti harvasta taisteluvälineestä liikkuu niin paljon hurjia tornihuhuja kuin raskaasta 112 RSKES Apilas -panssarintorjunta-aseesta.
Tämä lienee tornarien karuimpia: ”Apilas-singolla voi ampua vain kaksi kertaa, kolmannen lähtölaukauksen painevaikutukset voivat aiheuttaa jopa kuoleman.” Kevyemmän version mukaan sillä saisi ampua vain kolme kertaa vuodessa.
Onko tosiaan näin? Reserviläinen pääsi seuraamaan lähietäisyydeltä Apilas-kovapanosammuntoja Kaartin jääkärirykmentissä Santahaminassa. Panssarintorjuntajoukkue harjoitteli ensin Apilas-singon sisäpiipulla varustetuilla harjoitusversiolla. Niillä valojuovaluoteja ampumalla haettiin tuntumaa aseeseen.
Sitten tunnelma joukossa selvästi tiivistyi, kun Kupu-tukikohdan ampumaradalle kannettiin intinvihreitä puulaatikoita. Jokaisesta paljastui neljä hopeankiiltoiseen folioon tyhjiöpakattua Apilas-sinkoa. Pian nähtäisiin, millainen kohuttu ase todellisuudessa on.
Yhden taistelijan käyttöön soveltuvat panssarintorjunta-aseet kehitettiin toisessa maailmansodassa. Meillä niitä olivat Saksasta saadut panssarinyrkki Panzerfaust ja panssarikauhu Panzerschreck. Molemmat perustuivat rakettiammukseen, jossa oli panssaria läpäisevä ontelopanos. Nyrkki soveltui käyttöön vain todella lyhyiltä matkoilta muutaman kymmenen metrin päässä kohteesta.
1950-luvun loppupuolella Puolustusvoimat poisti merkittäviä määriä sotien ajalta periytyvää panssarintorjuntakalustoaan. Tuolloin kotimaisen kevyen 55S55-singon tuotanto oli käynnistynyt. Nimestä ”kevyt” huolimatta se oli niin painava ja kallis, ettei ase soveltunut laajasti kaikille taistelijoille jaettavaksi. Lopulta käyttöön saatiin kevyet kertasingot, ensimmäisenä ruotsalainen M/68 Miniman 1970-luvun alussa.
Kevyen ja raskaan singon rinnalle tulleet ohjukset kasvattivat torjuntaetäisyyttä merkittävästi.
Raskas 112 mm kertasinko Apilas on ollut Puolustusvoimissa käytössä jo 1980-luvulta asti. Toisin kuin kevyiden kertasinkojen lataus, sen ontelopanos puree myös taistelupanssarivaunuihin.
Ranskalaisen aseen nimi tulee ehkä yllättäen englanninkielisestä termistä Armor Piercing Infantry Light Arm System. Kovin kevyestä aseesta ei termistä ”Light” huolimatta nytkään ole kyse: 130 cm pitkä Apilas painaa yhdeksän kiloa, josta raketin osuus on 4,3 kg. Ontelopanos painaa 1,5 kg.
Kotimaassaan ase tunnetaan nimellä RAC 112 Apilas (Roquettes Anti-Char). Kehitystyö aloitettiin 70-luvun lopussa ja käyttöön Ranskassa se otettiin 1984. Apilasta on viety parinkymmeneen maahan.
Kertakäyttöisen aseen rungon muodostaa komposiittirakenteinen putki, jossa on kolmessa kohdassa iskuja vaimentava solumuovipaksunnos. Sisällä on ontelopanoskärkinen raketti, jonka perästä aukeaa ammuttaessa kahdeksan terävää siivekettä. Ne aiheuttavat hitaan pyörimisliikkeen, joka parantaa tarkkuutta.
Apilaksen 3 x suurentavassa optisessa tähtäimessä on muovilinssit. Se on varustettu sekä oikea- että vasenkätiselle ampujalle soveltuvilla tähtäinkuvioilla. Mittaviivoilla helpotetaan etäisyyden ja ennakon arviointia maaliin etäisyyksillä 300–600 metriä.
Laukaisussa tarvittava sähkö saadaan erillisestä paristosta, joka liitetään aseeseen ennen ammuntaa. Laukaisuputki ja tähtäin ovat kertakäyttöisiä, mutta paristo voidaan tarvittaessa siirtää toiseen Apilakseen.
Ammuttaessa ontelopanoksen sytytin virittyy kiihtyvyydestä raketin lennettyä parikymmentä metriä. Lähtönopeus on 293 m/s. Taistelukärki räjähtää panssarivaunun viistossa panssaroinnissa jopa 10 asteen iskukulmilla. Julkisten lähteiden mukaan ontelopanos läpäisee 700–720 mm terästä tai noin 2 000 mm betonia. Apilasta pidetään tarkkana aseena. Parhaimmillaan se on alle 300 metrin matkoilla, jolloin osumistodennäköisyys paikallaan olevaan maaliin on jopa 97 prosenttia. Näillä etäisyyksillä tähtäimen vaakaviiva sijoitetaan maalin telakoneiston alaosan tasalle.
Kun Apilasta testattiin sen kehitysvaiheessa, laukaisun rajuus aiheutti muutoksia aseeseen. Raketin lähtö aiheuttaa sekä valtaisan pamauksen että melkoisen tulisuihkun aseen perästä. Rakettimoottorin painevaikutus heittää myös etusektorissa olevaa irtotavaraa päin ampujaa.
Jälkimmäistä efektiä vastaan aseeseen suunniteltiin auki taitettava ampujan kasvosuojus. Käsineet ovat myös tarpeen. Ääntä vaimentamaan tarvitaan kaksinkertainen suojaus (kuulosuojaimien ohella myös korvatulpat, sellaiset tulevat käyttöohjeen lisäksi jokaisen aseen mukana).
Tulitoiminnassa ei takana saa olla seinää tai vastaavaa viittä metriä lähempänä. Makuulta ammuttaessa aseen on oltava 45 asteen kulmassa vartaloon nähden. Taakse vaaditaan 60 asteen sektorissa 30 metrin suoja-alue, jossa ei saa olla henkilöstöä tai materiaalia. Samassa sektorissa sadan metrin matkalla ihmisten on oltava suojautuneina.
Lisäksi on huomioitava, että laukaisuputken etupään pitää olla viisi senttiä tuen etupuolella. Lentoradan ja etumaaston pinnan väliin on jätettävä 20 senttiä raketin aukeavien siivekkeiden takia.
Kovilla ammuttaessa Apilas otetaan esiin foliopakkauksestaan, tarkastetaan ja siihen liitetään paristo. Tunnelma Santahaminan Kupu-tukikohdassa tiivistyi entisestään, kun ensimmäinen kaartilainen komennettiin Apilas selässään siirtymään poteroon. Valmisteltu ase nousi olalle ja tähtäin kohdistettiin noin 300 metrin päässä olleeseen T-55-panssarivaunumaaliin.
Kun raketti lähti matkaan, näkyi lyhyt välähdys ja potero katosi savuun. Soraa, pieniä kiviä ja käpyjä ropisi takasektoriin. Noin sekunnin kuluttua myös T-55:n kyljessä välähti ja sekin hävisi savupilveen.
Ja ääni – kyllähän se jysähti niin, että tarkkailijan vartalossa tuntui kauempanakin. Apilaksen ampujaan kohdistuva melutaso on hurjat 189 dB(C).
Kyseessä onkin kovaäänisin Puolustusvoimien käytössä oleva ase. Vertailukohtana voi vaikka käyttää vaikkapa suihkumoottoria, joka tuottaa tyypillisesti 130–140 dB äänenpaineen.
Tornarien levittäjien pettymykseksi on kuitenkin kerrottava, ettei Apilaksen ampumisessa ole rajoittavia kertamääriä. Vieressä seisovat tulitoiminnan valvojatkin kokevat useita laukauksia pelkästään yhden harjoituksen aikana ilman ongelmia. Määräysten mukainen kuulonsuojaus on luonnollisesti oltava.
Tällä hetkellä Apilas-singon käyttöä koulutetaan kaikissa Puolustusvoimien joukko-osastoissa. Kovilla pääsevät ampumaan lähinnä panssarintorjuntajoukot.
Suomessa varastoidut Apilas-singot on valmistettu vuosina 1986–1992. Niiden ruudit vanhenevat ja tätä seurataan tutkimuksilla, jotta aseita voidaan käyttää turvallisesti.
Apilasta on valmistanut GIAT Industries ja sen tuotanto on päättynyt vuonna 2006. Siten raskas kertasinko on väistämättä käytöstä poistuvaa kalustoa – arviolta kuluvan vuosikymmenen loppupuolella.
Käynnissä onkin selvitys tämän suorituskyvyn korvaajasta. Uusi järjestelmä aiotaan ottaa käyttöön niin, että Apilaksesta voidaan luopua hallitusti.
Myös Puolustusvoimien käytössä jo oleva olalta laukaistava Saab NLAW -panssarintorjuntaohjus (New Light Antitank Weapon) soveltuu samantapaiseen käyttöön kuin Apilas.
112 RSKES Apilas
- Kaliiperi 112 mm
- Pituus 130 cm
- Paino 9 kg
- Raketin pituus 126 cm
- Ammuksen paino 4,3 kg
- Ampumaetäisyys 25–400 m
- Lähtönopeus 293 m/s
- Panssarin läpäisy 700 mm
Artikkelia muokattu 22.7.2023 klo 11.39: Apilas on ollut Puolustusvoimien käytössä jo 1980-luvulta asti.
Lue myös
-
Kalusto
Carl-Gustaf-sinko jaksaa vuosikymmenestä toiseen
-
Kalusto
